Kausi 1982–1983: Kaikkien aikojen finaalisarja

HIFK oli ollut pitkään Stadin kiistaton kingi, mutta Jokerit nousi yhden kerran kuin sähköiskun saaneena karsintasarjan vakiovieraasta SM-liigan kärkeen. Joukkue oli saanut vahvistukseksi neuvostoliittolaispuolustaja Nikolai Makarovin ja kaikkien yllätykseksi voitti runkosarjan, tehtyään eniten maaleja ja päästettyään vähiten.

1980 tulleen mestaruuden jälkeen HIFK oli rakentanut joukkuetta pala kerrallaan tähtäimessä seuraava mestaruus. Keväällä 1982 käytiin jo lähellä, ja nyt lähdettiin kauteen entistäkin kovemmalla joukkueella. Kovin vahvistus oli NHL:stä palannut Matti Hagman ja kovin paljon siitä ei jäänyt puolustuksen uusi nimi Pekka Rautakallio, joka palasi Suomeen kolmen NHL-kauden jälkeen. Viimeisellä kaudellaan Pohjois-Amerikassa Rautakallio teki tehot 17+51=68.

Päävalmentajaksi palasi vuoden tauon jälkeen Jorma Rikala.

Molemmilla helsinkiläisjoukkueilla oli siis kovat piipussa ja ne myös kohtasivat finaalisarjassa, joka on yksi SM-liigahistorian eeppisimmistä. Hagman oli läpi kauden täysin omaa luokkaansa koko liigassa ja voitti sekä runkosarjan että pudotuspelien pistepörssit. Edelliskausille hankitut pelaajat istuivat joukkueeseen täydellisesti ja paitsi tekivät tulosta, olivat myös pelillisesti avainrooleissa.

Huikean finaalisarjan henkinen sota alkoi jo ennen kuin kiekko putosi jäähän. Jokerit oli finaalisarjassa kotijoukkue ja käytti etu hyväkseen. Finaalit viivästyivät yhdellä päivällä Nordiksella järjestettyjen taitoluistelun MM-kisojen vuoksi. Kisojen takia Jokereiden pelaajapenkkiä oli lyhennetty, eikä sitä saatu korjattua loppuotteluiden avauspeliin. Jokerit käytti kotijoukkueen etuoikeutta ja valitsi itselleen HIFK:n normaalin puolen ja istutti näin punapaidat tavallista lyhyemmälle vaihtopenkille.

Itse finaaleissa oli käydä huonosti. Hurmoksessa läpi kauden pelannut Jokerit voitti kaksi ensimmäistä loppuottelua, joista ensimmäisen jatkoerässä. Kolmanteen peliin Rikala halusi lisää energiaa ja luisteluvoimaa ja nosti kokoonpanoon Kolleissa juuri Suomen mestaruuden voittaneen kolmikon Paul Högbacka-Esa Tikkanen-Marko Rönkkö. Tämä on se alkuperäinen Tupu-Hupu-Lupu-ketju, ja näistä peleistä on peräisin se, miksi Tikkanen löytyy HIFK:n kaikkien aikojen pelinumeroista myös numeron 29 kohdalta.

Peliin tuli vauhtia, kuten haluttiinkin, mutta myös tulosta. Junnut eivät tehneet pisteitä, mutta HIFK meni 5–2-johtoon. Jokerit teki matsista trillerin nousemalla tasoihin, mutta Tony Arima ampui Hagmanin syötöstä 6–5-voittomaalin.

Neljännen pelin HIFK voitti selvästi 5–2, joten ratkaisu siirtyi eeppiseen viidenteen finaaliin.

Viides peli oli kuin koko ottelusarja pienoiskoossa. Jokerit meni 2–0-johtoon ja Sakari Petäjäaho kilautti vielä läpiajosta kiekon tolppaan. Sitten alkoi tapahtua toisessakin päädyssä. Pertti Lehtonen syötti Högbackan läpiajoon, joka teki numeroiksi 2–1. Högbacka on jälkeenpäin sanonut yrittäneensä ampua ylänurkkaan, mutta veto epäonnistui ja meni jäätä pitkin Rauli Sohlmanin alta maaliin.

Kolmas erä ja sankaritekojen aika. Kun vajaat kahdeksan minuuttia peliaikaa oli jäljellä, Hagman voitti aloituksen hyökkäyspäädyssä, Lehtonen syötti siniviivalla poikittain ja Rautakallio ampui one-timerin alanurkkaan: 2–2.

Vain noin minuutti sen jälkeen nähtiin maali, joka on yksi SM-liigahistorian kuuluisimmista. Matti Forss voitti aloituksen Jokerien alueella ja kauhoi kiekon siniviivalle Lehtosen lapaan. Kaksi Jokerien pelaajaa oli tulossa päin antamaan painetta, joten Lehtonen vippasi kiekon rystyllä kohti maalia. Kiekko otti matkalla yhden pompun ja upposi maaliin Sohlmanin längistä. Peli oli 3–2 HIFK:lle ja edessä oli minuuttitolkulla kynsien pureskelua.

HIFK:n puolustuspeli ja maalivahti Hannu Lassila kestivät Jokerien maalinteon, ja HIFK palasi koko maan ykkösjoukkueeksi kolmen vuoden tauon jälkeen.